Suomettunut Suomi - miksei kukaan uskalla avata suutaan Veli-Venäjästä?

1. Tiedotusvälineissä on pitkin vuotta uutisoitu Venäjän politikoinnista ns. lapsiasiassa. Venäjän "riippumattomissa" tiedotuvälineissä oli käytetty lähteenä suomalaisen dosentin Johan Bäckmanin kannanottoja. Tässä ns. lapsiasiassa ei ole mitä ilmeisimmin kysymys lapsista laisinkaan, vaan suuren mahtavan Venäjän osoituksista pienelle Suomelle, että sillä on pokkaa käyttää valtaa "vasallivaltiossa", jonka se katsoo kuuluvansa etupiiriinsä. Miksi luulemme, että Venäjällä korkean tason päättäjiä kiinnostaa tällainen marginaalinen asia?

2. Suomessa uutisointi asiassa on jälleen kerran osoittanut sen, että tapahtumia ja asioita kuvataan, mutta niiden taustoihin, ns. todellisiin kysymyksiin, ei juurikaan pureuduta. Keskiöön joutui Bäckman, jota tulitettiin niin poliitikkojen suunnalta suorasuuntauksella kuin tiedotusvälineiden toimesta epäsuoralla tulella aiheiden ja näkökulmien valinnassa. Televisiossa haastateltiin Ilkka Niiniluotoa Bäckmanin väitöskirjan lähteistä. Mitä ihmettä!? Suomesta puuttuu lähes kokonaan syvään analyyttisyyteen ja rohkeaan lähestymistapaan perustuva media. Se on valitettavaa ja suuri puute demokratialle. Sen sijaan, että käsiteltiin sitä, mitä on tapahtunut olisi tullut pohtia sitä, mistä asiassa on kysymys ja esittää kysymys "miksi" ja "mihin tämä liittyy".

3. En törmännyt kovinkaan moneen artikkeliin, missä olisi käsitelty asiaa siitä näkökulmasta, että lapsiasiaa käytetään mitä ilmeisimmin vain pelimerkkinä maiden välisessä politiikassa. Todelliset intressit eivät liity lapsiin, Antoniin tai isoäiteihin, vaan johonkin ihan muuhun. Venäjää huolestuttaa Suomessa käytännössä ainoastaan NATO-peikko. Pelko siitä, että idän ja lännen välinen rajalinja kasvaa reilulla tuhannella kilometrillä ylettyen jäämereltä Suomenlahteen on todellinen aihe Venäjälle. Tällaisen marginaaliasian, lasten kohtelun, nostaminen esiin voi toisaalta olla osoitus siitä, että valtaa uskalletaan käyttää ja mahdollisesti myös testi siitä, miten paljon rajojemme sisäpuolelle voi "astua". Näköjään tänne voi itärajan puolelta astella miten haluaa - noin kuvainnollisesti.

4. Tästä oikeasta asiasta, Venäjän kokemasta NATO-mörön pelosta, minua samaan aikaan huvittivat ja   huolestuttivat venäläiskenraalin välittämät terveiset Moskovasta kesällä 2012: Suomi kuuluu Venäjän etupiiriin, NATO-jäsenyyden perään ei kannata haikailla. Herra Makarov lateli myös seuraavasti: "Suomen ja Naton välinen yhteistyö uhkaa sen sijaan Venäjän turvallisuutta. Suomen ei pidä haikailla Naton jäsenyyttä, vaan sen pitäisi mieluummin tiivistää sotilaallista yhteistyötä Venäjän kanssa."
4A. Että tiiviimpää sotilaallista yhteistyötä Venäjän kanssa nyt kun vihdoinkin on saatu vaihdetuksi venäläiset Migit Horneteihin ja MI-8:t NH-koptereihin? Asia pistettiin paljolti yksittäisen kenraalin "heiton" piikkiin. Kuka oikeasti uskoo, että useamman tähden kenraali tekisi niin suuren virheen, että puhuisi jotain muuta kuin mitä korkein ulkopoliittista valtaa käyttävä taho haluaa puhuttavan? Siinähän menisi ura ja maine. On ilmeisetä, että viesti tuli suoraan vallankäytön ytimestä.

5. Seuraava niitti Krelmin suunnasta liittyi Suomen mahdolliseen osallistumiseen Islannin ilmatilan valvontaan. Tällä kertaa Suomen sisäisiin asioihin oli vuoro puuttua suoraan presidentti Medvedevin. Hän totesi, että: " Suomen osallistuminen Islannin ilmavalvontaan on maan oma asia. Suomen liittyminen sotilasliitto Natoon olisi toinen asia."  Toisin sanoen Suomi ei itsenäisenä valtiona saisi itse päättää liittymisestään NATO:on, koska tämä on myös Venäjän asia. Aika rohkeaa ja päättäväistä retoriikkaa. Eipä ole tähän tullut Suomen päättäjiltä vastinetta: "NATO-jäsenyys on Suomen asia".

6. Venäjä on muutenkin viime vuosien aikana huolestuttavasti ja kyseenalaisesti koventanut otteitaan ulkopolitiikan rintamilla. Mielenkiintoinen seurattava tapaus on britteihin loikanneen entisen KGB/FSB -agentti Aleksandr Litvinenkon polonium -salamurha. Iso-Britanniassa on saatu näyttöä siitä, että salamurhan takana on Venäjä. Wikileaksissa vuotaneen diplomaattisähkeen perusteella ainakin Yhdysvallat uskoo Putinin tienneen salamurhasta. Asiasta uutisoi mm. Guardian. Litvinenkon asiassa on muuten käynnistymässä mielenkiintoinen prosessi siitä, ovatko Iso-Britannian viranomaiseet laiminlyöneet suojella kansalaistaan ilmeiseltä henkeä ja terveyttä uhanneelta vaaralta (Euroopan ihmisoikeussopimuksen 2 artiklan loukkaus). Palaan tähän aiheeseen myöhemmin.

7. On kysyttävä, miksi tiedotusvälineissä ei laajemmin käsitellä näitä aiheita ja näkökulmia? Miksi poliitikot eivät käytännössä ollenkaan keskustele näistä asioista julkisuudessa, vaan jeesustellaan jonkun Bäckmanin lausunnoilla? Eikö tässä maassa vieläkään uskalleta puhua itänaapurista ja sen vallankäyttömuodoista niiden oikeilla nimillä?  Ilmeisesti ei. Asiat ovat kiinnostavia, mutta myös huolestuttavia. Dosentti Bäckmanin lausunnot ja hänen väitöskirjansa lähteet eivät minua kiinnosta sen enempää kuin Venäjälle lähetettävät isoäidit tai sieltä tuotu Anton -poika. Ne ovat Iltalehtikamaa. Nyt tarvittaisiin toisenlaista otetta journalismiin ja politiikkaan. Rohkeus ja kriittisyys, missä ne ovat, ja miksi niitä ei ole?

Katajaisen kansan juhlapäivä

Taas on aika juhlia sitkeän, katajaisen kansan, itsenäisyyspäivää: "Oi Suomi, katso, sinun päiväs koittaa!"

Vasta ajan myötä olen itse ymmärtänyt, kuinka pienistä asioista maamme itsenäisyys on ollut kiinni; sattumasta, maailmanpoliittisista valtasuhteista, periksiantamattomuudesta, yhtenäisyydestä.

On mahdotonta tietää, mikä tilanne olisi nyt, jos Neuvostoliitto olisi onnistunut aikomuksissaan, joka perustui Suomen liittolaisena pidetyn Saksan kanssa tekemäänsä sopimukseen etupiirijaosta elokuussa 1939. Yhdysvaltojen presidentti Roosevelt vuosi tiedon sopimuksesta nopeasti Suomelle, mutta tieto kulki hitaasti eikä sitä otettu tosissaan. Kysymyksessä oli järkyttävä ulko- ja turvallisuuspoliittinen moka ja virhearvio. Suomi jäi sotimaan sotaansa yksin, huonosti valmistautuneena.

Mikäli Neuvostoliitto olisi miehittänyt Suomen, olisi kohtalomme todennäköisesti rinnasteinen Baltian maihin, joissa menee nyt suhteellisen hyvin, mutta joissa maissa sorto jatkui vuosikymmenet. Onkin perusteltua ajatella, ettei moni meistä olisi elossa tänään.

Tähän teemaan liittyen itseäni mietityttää suomalaisten poikkeuksellisen nihkeä suhtautuminen NATO-jäsenyyteen. Vaikka turvallisuustilanne on suhteellinen stabiili tällä hetkellä, opettaa historia, että tilanteet voivat muuttua päivissä. Uhkakuvien noustua voi olla turha haihatella liittolaisten perään. Kysymys jäsenyydestä on vaikea, ja siihen liittyy paljon negatiivisia asioita etenkin kun ottaa huomioon geopoliittisen asemamme. On mielestäni kuitenkin naurettavaa ajatella, että pystyisimme yksin tehokkaasti puolustautumaan mahdollista uhkaa vastaan.

Ben-Amor sai odotetusti syytteen

Syyttäjä on tehnyt Ben-Amorin asiassa ainoan ratkaisun, mikä uskottavassa oikeusjärjestelmässä on mahdollinen: nostaa syyte pahoinpitelystä Ville Peltosen rusikoinnista Jokereiden ja HIFK:n välisessä ottelussa. Käsittelin aihetta aikaisemmassa blogikirjoituksessa. Hieman yllättävää on se, ettei näyttöä käskyttämisestä löytynyt. Tämä olisi ollut kiistatta erityinen ennakkotapausperuste, millä KKO olisi todennäköisesti ottanut asian ratkaistavaksi. Nyt niin vahvaa prejudikaattiperustetta ei ole. 

Mielestäni kuitenkin olisi tällaisessa julkisuudessa laajasti käsitellyssä asiassa hyvä, että KKO siitä huolimatta antaisi ohjaavan ratkaisun - ei pelkästään oikeuslaitoksille vaan ennenkaikkea urheiluoikeudellisille kurinpitoelimille. Näiden ratkaisut kun eivät aina välttämättä vaikuta kovinkaan hyväksyttäviltä. Esimerkiksi salibandyssa pelaaja löi toista mailalla naamaan, ja teosta urheiluoikeudellinen seuraamus oli pienin mahdollinen lajin sääntöjen sallima (1+1). KKO:n ratkaisun oikeusohje voisi läpäistyä myös urheilun sisäiseen kurinpitoon.

Ensiasunnon 20 %:n sääntö joutaa suoraan romukoppaan

1. Viimeaikoina on uutisoitu siitä, että asunnonostajien, erityisesti ensiasunnonostajien, asema saattaa hankaloitua, kun jatkossa voidaan edellyttää 20 % omavastuu- tai ns. säästöosuutta asuntoa ostettaessa.

2. Kysymys on siitä, että Finanssivalvonta ("FIVA") voisi jatkossa sitovasti asettaa enimmäisluototussuhteen asunto- ja kiinteistövakuudellisten luottojen osalta tiukimmillaan 80 %:iin vakuuden arvosta. Enimmäisluototussuhteella tarkoitetaan lainan osuutta rahoitettavan asunnon tai muun kiinteistön markkinahinnasta (ostohetkellä ostohinnasta) eli lainan vakuusasemaa ilman mahdollisia takauksia tai suojauksia. Nykyisen lainsäädännön puitteissa FIVA:lla ei ole valtuuksia antaa pankeille enimmäisluototussuhdetta koskevia sitovia määräyksiä. Tullakseen osaksi arkielämää, tällainen muutos edellyttäisi ymmärtääkseni lainmuutosta ja sen jälkeen vielä FIVA:n määräystä.

3. Pohdin näitä tietoiskuja seuratessani, että jälleen kerran on käsillä tilanne, jossa luullaan voida regulaatioteitse tehokkaasti hallita asunto- ja rahoitusmarkkinoiden ns. ylikuumentumisen riskiä. Esitetty toimintatapa voi olla lyhyellä tähtäimellä tehokas tavoitteen kannalta, mutta kokonaisvaikutukset huomioituna pitkällä tähtäimellä epätarkoituksenmukainen ja huonoksi osoittautuva interventio markkinatalouteen.

4. Mielestäni tehokkaat markkinat yhdessä nykyisen lainsäädännön ja soft law -regulaation kanssa huolehtivat riittävällä tavalla siitä, että epäterveet ilmiöt karsiutuvat pois luonnostaan. Tämä on toki liberaalinen kanta. Sääntely on omiaan vain kehittämään keinoja keinotekoisten rajoitusten kiertämiseksi. Kuulin eräältä kohtalaisen korkealla organisaatiossa olevalta pankkiirilta, että käytännön testi oli osoittanut Tampereen Hämeenkadun konttoreista olleen saatavissa kymmeniä tuhansia euroja kulutusluottoja, kun kaikissa kadun konttoreissa oli käyty yhden päivän aikana lainatiedusteluissa. Pankkisalaisuuden piirissä kun toimitaan niin 20 %:n osuuden haaliminen kasaan erilaisilla järjestelyillä ei ole temppu eikä mikään. Vielä typerämmäksi asian tekee se, että muuta vakuutta, esimerkiksi arvo-osuustilin panttausta, ei otettaisi huomioon enimmäisluototussuhdetta sovellettaessa.
4A. Finanssimarkkinoiden makrotaloudellisten vaikutusten sääntelyä ja valvontaa pohtineen työryhmän muistiossa (s. 57) on erikseen todettu, että enimmäisluototussuhdetta koskeva rajoitus ei ilman lisäsääntelyä sinänsä estä samalle asiakkaalle annettavan luoton jakamista rajoitusten alaiseen vakuudelliseen luotonantoon ja sääntelyn ulkopuolelle jäävään vakuudettomaan luotonantoon, etenkään jos vakuudel- linen ja vakuudeton luotto otetaan eri luottolaitoksesta.
4B. Perusteluna, ettei tätä mahdollisuutta ole pidetty merkittävänä, on muistiossa mainittu vakuudettomien luottojen hinnoitteluperiaatteet ja muu niiden myöntämisessä yleisesti noudatettu käytäntö.
4C. Perustelu on laajudeltaan ja sisällöltään puutteellinen ja logiikan vastainen. Jos asunnon osto jää kymmenestä tuhannesta eurosta kiinni, ei normaalikuluttajaa juurikaan lyhytaikaisen vakuudettoman luoton korkeat kustannukset hetkauta. Toisaalta, jos henkilöllä on muuta panttauskelpoista varallisuutta, ei mikään estä hakemasta vähän matalampikorkoista luottoa tuon omavastuuosuuden kattamiseksi, kun kerran vakuutta ei voi suoraan laittaa asuntolainaan. Absurdia.

5. Ei ole myöskään poissuljettua, että tällaiset toimenpiteet laskisivat juuri sen hintaluokan asuntojen hintoja, joita on matalien korkojen ja marginaalien aikana luototettu 95 - 100 %:n omarahoitusosuuksilla. On huomioitava, että juuri tämä asuntovarallisuuden massa on se, mihin ensiasunnonostajien kiinnostus yleensä kohdistuu. Tämä voisi pahimmillaan johtaa lainsäätäjän aiheuttamaan itseään ruokkivaan epäterveeseen ilmiöön, missä asuntovarallisuuden vakuusarvot tippuisivat huomattavasti, ja siitä aiheutuva epävarmuus puolestaan vaikuttaisi edelleen hinnanmuodostukseen.

6. Tässä on nyt kysymys samasta asiasta kuin pikavippeihin kohdistuvasta sääntelystä. Regulaatiolla voidaan mielestäni lähinnä hoitaa tiettyjen yksilöiden oireita, mutta ei näiden sairautta (vertauskuvallisesti). Sääntelyn lisäämisen asemesta tulisi resursseja allokoida erityisesti yleisen taloustietämyksen lisäämiseen, jotta vanhakantaisista ja taloudellisesti kestämättömistä asenteisiin perustuvista ilmiöistä päästäisiin pikku hiljaa eroon. Tämä on se sairaus, jota pitäisi hoitaa. Näitä ilmiöitä ovat muiden ohella:

a) suomalaiset pitävät rahojaan talletustileillä, joiden korko on lähellä nollaa, mistä syystä kokonaisvarallisuus vähentyy inflaation myötä - eikä talletus ole edes riskitön.,
b) suomalaisten varallisuudesta ylivoimaisesti suurin osa on kiinni kiinteässä omaisuudessa tai osakkeissa, jotka oikeuttavat hallitsemaan asunto-osakeyhtiön omistamaa huoneistoa, ja
c) se pieni osa, joka suomalaisista hajauttaa sijoituksiaan ylipäätään asuntovarallisuuden ja pankkitalletusten ulkopuolelle, pitää kuitenkin merkittävää osaa varallisuudestaan Suomessa, vaikka tällainen marginaalimarkkinan osuus sijoitusmassasta pitäisi pitää varsin pienenä. Pahinta on mielestäni se, että jopa suuret pankit suosittelevat jatkuvasti, että n. 20 - 25 prosenttiosuus osakesalkusta tulisi pitää suomalaisten yhtiöiden osakkeissa. Varsinaisia suosituksia.

Mutta missä oli JJ

Turun hovioikeus on tänään 30.11.2012 antamallaan tuomiolla vapauttanut Jyrki Järvilehdon kaikista syytteistä kumoamalla käräjäoikeuden tuomion.

Näyttö ei siten riittänyt, kuten ounastelin aikaisemmassa blogikirjoituksessa. Hovioikeuden tuomion perustelut näyttävät olevan vahvat ja oikeudenmukaiset (sen perusteella, mitä tiedotusvälineet ovat asiasta referoineet).

Asiassa oli kysymys käytännössä vain siitä, "missä oli JJ". Vaihtoehtoiselle tapahtumainkululle jäi varteenotettava epäily, minkä perusteella ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin hylätä syyte.

Seksiä Supossa, käsittely salaista

1. HS uutisoi tänään asiasta, jossa syyttäjä vaatii suojelupoliisin työntekijälle rangaistusta virkavelvollisuuden rikkomisesta, koska tämä on harrastanut seksiä virka-ajallaan virka-autossaan. Uutinen oli jotenkin huvittava, ja sitä on syytä käsitellä hieman pakinatyyliin. Ainakin minulle tulee mieleen eräs elokuvista tuttu agentti, joka on vuosien varrella kaatanut MI5 -tiedustelupalvelun virkatehtävien aikana kymmeniä naisia, eikä kukaan kyseisessä virastossa lotkauta korviaan agentin menettelylle. Suomen tiedustelussa ei ehkä olla niin moderneja.

2. Asiassa ei uutisoinnin perusteella näyttäisi olevan riitää keskeisestä faktasta eli seksin harjoittamisesta useita kertoja virka-autossa virka-ajalla. Syytteen kiistäminen näyttäisi uutisoinnin mukaan perustuvan lähinnä oikeusväitteeseen eli siihen, täyttyykö menettelyllä virkarikoksen tunnusmerkistö ja siihen että teko on joka tapauksessa kokonaisuutena arvostellen vähäinen, jolloin rikoksen tunnusmerkistö ei täyttyisi.

3. Asia on tietysti lööppitasolla mehukas; "Salainen agentti seksipuuhissa virka-autossa". Asia on kuitenkin oikeudellisesti pääasian osalta tylsä. Sen sijaan ainakin minua mietityttää oikeuden erikoinen ratkaisu käsittelyn julkisuudesta. HS:n uutisen mukaan oikeudenkäynti nimittäin julistettiin alkupuheenvuoroja lukuun ottamatta salaiseksi, koska käsittelyssä saattaisi tulla esiin tietoja poliisin teknisistä ja taktisista menetelmistä.

4. Oikeudenkäynnin julkisuus on merkittävä oikeudenkäyttöön liittyvä legitimiteettiperiaate, mistä voidaan vain erittäin rajoituksellisin edellytyksin poiketa. Salaiset prosessit eivät yleisesti kuulu oikeusvaltioon, mutta erittäin rajoitettujen tekijöiden käsillä ollessa punninnassa joudutaan rajoittamaan tätä periaatetta. Julkisuuden suhteen asetetaan erittäin pitkälle meneviä vaatimuksia tavallisissa rikosjutuissa (EIT: Krestovskiy v. Venäjä, 28.10.2010). Myös jutun herättämällä julkisella mielenkiinnolla voi olla merkitystä punninnassa (EIT: Shagin v. Ukraina 10.12.2009)  Tässä asiassa en millään hahmota, että "James Bondin" seksipuuhien oikeudellisessa arvioinnissa voisi tulla esiin sellaisia tietoja poliisin teknisistä ja taktisista menetelmistä, joiden perusteella käsittelyn julkisuudesta voitaisiin poiketa. Kysymys on julkisen viran haltijasta, jolloin julkisuuden rajoittamisen kynnys on entisestään korostunut. Nämä poliisin tekniset ja taktiset menetelmät eivät liittyne mihinkään SUPO:n agenttien naistenkaatometodeihin. Syytteessä ei ole kysymys siitä, että "James" olisi vuotanut salassapidettäviä tietoja naiselle.

5. Jotenkin tulee väkisinkin mieleen, että tosiasiallinen syy käsittelyn julkisuuden rajoittamiselle saattaa olla virkamiehen suojeleminen epämielyttävimpien detaljien vuotamisesta julkisuuteen. Eihän se tietysti mukavaa olisi "Jamesin" kannalta. Oikeudenkäynnin julkisuuden kanssa tällaisilla tausta-argumenteilla ei ole kuitenkaan mitään tekemistä. Keltainen lehdistö toki odottaa kieli pitkällä yksityiskohtia Suomen "tuplanollaseiskan" naisseikkailuista.

6. Taidanpa siis tilata päätöksen, oikeammin ratkaisun, jolla oikeudenkäynnin julkisuutta on rajoitettu. Ennen sitä ei voi esittää syvällisempää kritiikkiä ratkaisua kohtaan. Voi hyvin olla, että tämäkin asia voisi johtaa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa langettavaan päätökseen, jos joku siitä valittaisi.

Korkein oikeus päätti: Matkapuhelin aiheutti aivokasvaimen

1. Italian korkein oikeus (Corte Suprema di Cassazione, ks. kuva yllä) vahvisti perjantaina julkistetussa tuomiossaan, että matkapuhelimen runsas ja pitkäaikainen käyttö aiheutti italialaiselle Innocenzo Marcolinille aivokasvaimen. Kysymys on siitä, että korvausvastuun edellyttämä syy-yhteys  (conditio sine qua non) arvioitiin riittävän todennäköiseksi, ja oikeuden vaakakuppi kaatui kantajan puolelle uskottavan ja riippumattoman asiantuntijatodistelun johdosta verrattuna vastapuolen todisteluun.

1A. Suomessa tällaista ns. ylipainoperiaatetta tai ns. näyttöenemmyysperiaatetta ei näyttökysymyksissä ole tosiasiassa mielestäni ainakaan alioikeustasolla omaksuttu tietyistä Korkeimman oikeuden ohjaavista ratkaisuista (esim. KKO 1993:80) ja erittäin ansioikkaasta oikeustieteellisestä väitöskirjasta (Saranpää 2010) huolimatta. Jostain syystä vanhojen "jäärien" kuten Lappalaisen vanhat argumentit tuntuvat painavan alioikeuksissa enemmän, vaikka argumentaation laatu ja määrä on Saranpäähän verrattuna mielestäni heikompaa. Ehkä syynä on se, ettei Saranpää ole ollut kirjoittamassa Prosessioikeus -koontiteosta, jota käräjäoikeudet tuntuvat kovin mielellään lainaavan silloin kuin tavanomaisesta poiketen vaivautuvat oikeuskirjallisuuteen tuomioissaan viittaamaan. Nähdäkseni Saranpää pystyi erittäin pätevällä pro&contra -tyylisellä argumentaatiolla osoittamaan, että juuri tämäntyyppistä näyttöharkintaa tulisi noudattaa dispositiivisissa riita-asioissa eli asioissa, joissa sovinto on sallittu.

2. Case Marcolinin faktat olivat kutakuinkin seuraavat:

a) Innocenzo Marcolini niminen yhtiön johtaja oli 12 vuoden ajan käyttänyt matkapuhelinta  5-6 tuntia päivässä vasemmalla korvallaan kirjoittaen samalla muistiinpanoja oikealla kädellään

b) Marcolinilla diagnosoitiin aivokasvain, ns. neurinoma, joka vaikutti aivohermoon (cranial nerve). Kysymyksessä ei ollut syöpäkasvain, mutta kasvain oli poistettava leikkauksella, joka vaikutti olennaisella tavalla Marcolinin elämänlaatuun.

3. Kysymyksessä ei ollut Marcolinin kanne matkapuhelinvalmistajaa vastaan, eikä työnantajaa vastaan kuten muiden ohella Aamulehti uutisoi 22.10., vaan INAIL:ia vastaan, joka on ymmärtääkseni italialainen työntekijöiden vakuuttaja. INAIL oli kieltäytynyt korvauksista sillä perusteella, ettei kysymyksessä ollut työperäinen sairaus. Marcolini oli eri mieltä ja vei asian oikeuden ratkaistavaksi.

3a) Suomessa ammattitaudeista säädetään ammattitautilaissa (1988/1343), jonka mukaan ammattitaudilla tarkoitetaan sairautta, joka  työ- tai virkasuhteen perusteella tai maatalousyrittäjänä suoritetussa työssä todennäköisesti on pääasiallisesti aiheutunut fysikaalisista, kemiallisista tai biologisista tekijöistä.

4. Italian korkein oikeus arvioi näytön siten, että tieteellinen näyttö kanteen tueksi oli uskottavaa. Erityistä huomiota Italian korkein oikeus kiinnitti siihen, että esitetty asiantuntijatodistelu ja erityisesti ruotsalaisen Lennart Hardellin tutkimus (Orebron yliopisto) oli matkapuhelinvalmistajista riippumatonta - toisin kuin monet muut asiasta tehdyt tutkimukset, joita ovat rahoittaneet matkapuhelimia valmistavat tahot. Tapauksen erityispiirteistä korkein oikeus nosti esiin, että Marcolinin puhelimenkäyttö oli myös ollut poikkeuksellista verrattuna normaaliin työkäyttöön. Olen muuten ainakin itse tähän mennessä ollut siinä käsityksessä, ettei tieteellinen näyttö matkapuhelimen käytön vaikutuksista solutason toimintaan ole vakuuttavaa suuntaan tai toiseen.

5. Luulen, että kysymyksessä oli tietoinen ovela ja menestyksekäs asianajostrateginen valinta viedä asia vakuuttajaa vastaan. Tällä keinolla Marcolinin asiamiehet välttyivät taistelemasta matkapuhelinvalmistajaa vastaan, joka olisi tähän asiaan palkannut maailman parasta juridista ja lääketieteellistä osaamista pohjattomalla kassalla. Ihmettelen, etteivät matkapuhelinvalmistajat ole tehneet ns. väliintuloa prosessiin, joskaan en tiedä onko se Italiassa edes mahdollista. Jatkoa lienee luvassa niin Marcolinin kuin muidenkin vastaavassa asemassa olevien kanssa. Vaikka syy-yhteys ja sen adekvaattisuus ratkaistaan tapauskohtaisesti, antaa ratkaisu aivokasvaimiin sairastuneille hyvät eväät uhitella jatkossa ylikansallisia matkapuhelinjättejä vastaan vastaavissa tapauksissa. Ratkaisu voi olennaisella tavalla muuttaa pelin henkeä ja matkapuhelinvalmistajien strategiapositiota tulevissa oikeusprosesseissa ja muutenkin. Erityisesti Yhdysvalloissa epäilen, että suuret joukkokannetoimistot kuten Lieff Cabraser Heimann & Bernstein pohtivat keinoja sopivan pilottitapauksen ja asiakaskunnan löytämiseksi. Yhdysvaltojen oikeusprosesseissa on muuten sellainen vinha puoli, ettei hävinnyt osapuoli joudu maksamaan oikeudenkäyntikuluja, jotka voivat tällaisissa prosesseissa nousta tähtitieteellisiin summiin -kuten myös vahingonkorvaukset ja rangaistusluontoiset (punitatiiviset) vahingonkorvaukset.

6. Case Marcolinilla  on vähintääkin sellainen seuraus, että matkapuhelinvalmistajien Legal -yksiköissä varmasti mietitään kuumeisesti tapauksen potentiaalisia heijastevaikutuksia yhtiöiden viestintään ja esimerkiksi erilaisten (tuote)vastuuta rajoittavien keinojen sisältöön ja laajuuteen. Ainakin suomalaisten juristien muistissa on esimerkiksi ns. tupakkaoikeudenkäynti (KKO:2001:58) ja sen oikeusohjeet. Tapauksen huolellisesti lukemalla voi hakea analogioita ja tehdä loogisia päätelmiä siitä, miten riskiä kannattaa tässä tapauksessa jatkossa hallita. Ainakaan ei kannattane aktiivisesti pyrkiä mainostamaan, ettei matkapuhelimista voi aiheutua terveyshaittaa. Mielenkiintoista on seurata, mitä tällä rintamalla tapahtuu jatkossa.

*********************

ps. 

7. Teoriassa vastaavilla faktoilla ja näytöillä ajettu asia pitäisi ratkaista samalla tavalla myös Suomessa. Olen kuitenkin lähes varma siitä, ettei Suomessa ainakaan vakuutusoikeus koskaan ratkaisisi vastaavaa asiaa sairastuneen työntekijän hyväksi. Korkein oikeushan kumoaa vakuutusoikeuden tuomioita sillä vauhdilla, että tähän asiaan vihkiytyneen osaston perustaminen tulee kohta ajankohtaiseksi, ellei meininki muutu (ks. esim. KKO:2011:44).